Kuukausi unelmaan, kuukausi siihen mitä oon odottanu valehtelematta 6 vuotta, kuukausi lähtöön jonnekkin missä en tunne ketään, kuukausi uuteen elämään. Mitä silloin ajattelee? Mua pitäis varmaan pelottaa. Ja ehkä mua vähän pelottaaki. Kuitenkin eniten täl hetkellä mua naurattaa. Mua naurattaa tää tilanne. Mua naurattaa se et oon oikeesti lähössä 31 päivän päästä. Kaikki tuntuu vielläki melko epätodelliselta. Vähän ku unelta. Matkalaukku ostettu ja osa kaukaisista sukulaisista nähty viimistä kertaa nyt jo. Melko varmasti mulle käy niin, et löydän itteni lentokentältä yhtäkkiä, koska tää kuukausi tulee menemään niin nopeasti. Teen töitä ja niitten vapaa päivien aikana yritän saada tuliaiset ostettua, päättää mitä otan mukaa, sanoo heippoja ja tehä asioita viimistä kertaa. Tuntuu kuitenki vähän hölmöltä sanoo viimistä kertaa? Oonhan mä tänne tulossa takasin. Ja melko pian, 10 kuukauden päästä, 40:n ja jotain viikon päästä. Ehkä siis on turha ottaa stressiä hyvästelyistä tai lähtemisestä. Oon huono kirjottaa syvällisii tekstejä, mut ehkä kehityn ens vuoden aikana, halun nimittäin pitää tän blogin rehellisenä. 150 päivän kohdalla kirjotin mun ajatuksia. Hassua sanoa, mut mun pelot on vaan vähentyny lähdön lähestyessä. En enää edes pelkää sitä lentokentällä hyvästelyä, jos edes mennään sinne asti voi olla et hypätään Liinan kanssa Turusta jo bussiin. En pelkää ranskan kielen kanssa pärjäämistä, okei ehkä vähän, mut oon enemmänki sillä asenteella että puhun niin paljon ku pystyn, enkä välitä virheistä. Jotenki oon alkanu tajuamaan kuin lyhyt aika se loppujen lopuksi on. Pitää ottaa kaikki irti siitä ajasta kun on siellä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti